Uuden oppimista

kukkien tekemistä

Onnettomuuden jälkeen en pystynyt tekemään mitään käsitöitä, koska varsinkin kutominen aiheutti minulle yökkörefleksiä. Olin tosi surullinen, että rakastamani käsityö harrastuskin meni onnettomuudessa minulta pois.  2 1/2 vuotta onnettomuudesta -ja jihuu pystyin taas kutomaan. Taukoja pitää pitää, muttta on niin mahtavaa, että voin kutoa. Koska surin ja murehdin asiaa yli kaksi vuotta osaan arvostaa sukan kutomista aivan eritavalla! Kädet eivät syyhyä enää vieroitusoireista.

Miksi elämässä pitää usein menettää jotain ymmärtääkseen asian arvon? Vai pidinkö elämäni oravanpyörässä monia asioita liian itsestään selvänä?

 Keväällä avustajani opetti minut virkkaamaan. Olen jo kauan haaveillut, että osaisin virkata. Aluksi pidin lankaa ja virkkuukoukkua kuin kudinta ja puikkoja. Avustajani joutui sananmukaisesti kädestä pitäen opettamaan minulle miten virkkaaminen tapahtuu.

Ja minä opin! Minä tosiaan opin virkkaamaan. En oikin edes tiedä miten ilmaisisin sanoin sen suunnattaman ilon mitä koin oppiessani oikeasti uutta. Jotain mitä pidin mahdottomana itselleni.

Tiedän aivovamman saaneen, joka kävi viikottain kahdesti saman asian luennolla, ja lopuksi suoritti kiitettävästi kokeen. Muistan hänen ilon, että hitaasti, mutta varmasti uuden oppiminen on vielä mahdollista.

Minäkin olen virkannut  peittooni jo melkein 160 palaa. Toistoa, toistoa ja vielä kerran toistoa. Nyt varmasti osaan virkata. Ja osaan iloita kaikesta uuudesta, jonka opin. Päivistä, kun jaksan tehdä enemmän. Ei se niin itsestäään selvä enää minulle ole.

Usein mietin , jouduinko onnettomuteen, vammauduinko siksi, että oppisin paremmin ymmärtämään elämän pientenkin asioiden arvon ja ilon?