Surullinen juttu

Olen ollut huonossa kunnossa jostain marraskuusta lähtien. Siksi tämä syynkkä hiljaisuus.

Vaihdoin sairaanhoitopiiriä saadakseni parempaa ja ystävälllisempää hoitoa. Kuitenkaan he eivät voineet ottaa minua hoitoonsa kramppien takia. Se oli minulle todella suuri shokki ja järkytys! Jälkeenpäin kun olen kuullut realistisen syyn ymmäärrän sen sairaanhoitajana paremmin.

7 kertaa on ambulanssi hakenut minut kotoa sairaalaan. Lopulta uuden sairaanhoito piirini todella hyvä lääkäri antoi ohjeeen suonensisäisestä lääkkeestä, joka  auttoi minun kohtaukset loppumaan jopa 20 minuuutissa! WAU. Ongelmaksi muodostui, että pikkussaiaalan lääkääri kieltäytyi antamasta minulle sitä,varoitteli jjoka päiivä kuinka riippuvaiseksi siitävoi tulla, Siispä viiimeisenä sairaalana päivänä kouristelin 2h ennenkuin sain diapaamia suun kautta. Sairaanhoitajat eivät välittäneet käydä katsomassa minua.

Koko sen reilun viikon ajan, jonka siellä kaupunkimme pikku sairaalassa olin minulla oli tunne, etteivät hoitajat oikein halunneet hoitaa  minua. Lopulta kysyin asiaa hoitajalta suoraan ja vastaus oli:

"mniin... jjooo..... oothan sä aika haastava potilas...joooooooo, mutta katsotaan miten tämä päivä menee"

Annoi hoitajille paljon kiitosta, mutta ilmeisesti raporteilla minusta luotiin kauhea kuva? Yksi hoitja äyskäisi yöllä:

"miksi et ole siellä toisessa sairaanhooitopiirissä??? Täällä sinua ei osaa kukaan hoitaa. Ei hoitajat eikä lääkärit"

Lisäksi kaikki ne valheet ja salailut mitä osastonn lääkäri teki minulle! Vasta jälkeenpäin olen omalta hoitavalta lääkäriltäni kuullut totuuksia. Miksi minulle ei voitu kertoa niitä???? Mksi minulle ei pikku siraalan lääkäri kertonut suunniitelmia, totuutta?En olisi henkisesti näin rikottu ja hyljeksytty!

Lapsista vain yksi, vanhin , kävi minua katsomassa.Mies joka päivä ja kerran todella hyvä ystäväni sadan kilometrin päästä.Olin sairaalassa todella yksin.Kuka minusta välittäääääääää???? Miksi kukaan sukulaisista ei käynyt minua katsomassa.

Minua on pistelty niin, että kädet ovat aivan mustelmilla, mutta pahinta on teippi allergiasta saadut allergia oireet. Käteni ovat täynnä isoja ns aukkoja, jotka edellleen vuotavat märkää.Se oli jännä, kun ihosta lähi pois vain pinta kuori ei tullut perinteistä rupi allergiaa. Käsiä särkee edelleen kokoajan ja syön valtavia määriä buranaa ja panacodia, sirdaludia ja diapamia yrittääkseni kestää tätää elämää. Hoidoksi tulehtuneisiin käsiini sain lääkäriltäantihistamiiinia!!!!!! Onnekksi ystävätohtori konsultoi ihotautilääkäriä ja sain duocort rasvaaa, mutta kumma kyllä sekään ei nyt saa umpeen noita vuotavia ihottuma plänttejä. Hiljallleen hyvä tulee:)

Viikon aikana minulta vietiin usko elämään, usko sairaaloihin, luotan vain kahteen lääkäriin, jotka ovat  lapsuuden ystäviä Suomen vanhimmasta kaupungista. Antaisin henkeni heidän käsiinsä! Ja pikkulääkäri voisi auttaa;)

Rehellisesti sanottuna, koska lapsetkaan eivät enää välitä minusta, eikä minulla ole ystäviä, eikä mitään toivoa niskavamman aiheuttamiin kramppeihin haluaisin vain kuolla pois. Olen itkenyt silmät päästäni ja miettiinyt nopeinta ja helpointa tapaa tappaa itseni.


Olen ajautunut tälläiseen elämään tilanteeseen  sen takia että työtehtävissä lasten sairaanhoitajana saatoin lapsen teholle ja kotimatkalla ambulanssi ajoi kolarin. Tapaturmasta on nyt 4 vuotta. Edelleen kaikki vakuuutusasiat ovat kesken. En saa mitään korvauksia. Jos haluaisin käydä neuropsykologilla pelkkä matka Kela taksilla sinne ja takaisin maksaa 32 euroa ja 8 euroa ooma vastuu vastaanotosta. se  on aika paljon viiden lappsen äidille. Kevät kengät yhdelle lapselle!

Herään aauisin tyhjään päivään. Aiemmmin päiviin toi iloa kutominen, kun lapset olivat koulussa. nyt olen kerännyt kaikki langat pois enkkä , vien ne autotalliin enkä  suo itselleni edes kutomisen iloa. Niin rikkirevitty, hyljäty ja epätoivon valtaama olen.

Kuvia ei ole, koska kuvan käsittely laite on rikottu.

Todella sekava tarina rippimatkasta poikani kanssa

Ennen vammautumistani matkustaminen oli helppoa, sitä vain lähti matkaan. Nykyään joudun aina miettimäään, että on mahdollisuus nukkua, lääkkeet ihan varmasti mukana ja tressaan valtavasti miten selviän esimerkiksi lähtöselvityksessä. Asioimiset ovat aina sellaista säätöä minulla. oijoi! Tarpeeksi nukkumista on avain hyvinvointiini. En kuitenkaan raaski lomalla nukkua joka päivä 5h päiväunia ja se sitten näkyy käyttäytymisessäni.

Olin Rippilahja matkalla toisen poikani kansssa Turkissa. Koko syksyn minulla on ollut joka päivä ja yö niitä kramppeja, tärinöitä, ja vatkauksia sekä kovia kipuja. Avustajani sanoi, että  onneksi toinen poikani on niin rauhallinen ja järkevä. Hyvää matkaseuraa siis:)

Tämä järkevä poikani uitti uuden puhelimensa käyttökelvottomaksi, 4-5 kertaa rahat (oli hauskaa kuivattella niitä rannalla, ensi kerralla otan mukaan muuutaman pyykkipojan) sekä neljästi hotellin ovikortin. Rauhallinen poika, mutta niin äärettömän hajamielinen.

Matkalla varmaan parasta oli tutustuminen perheeseen, jossa oli kaksi erityislasta. Äidin luvalla kirjotan heistä tänne blogiini.Toinen poika oli kehitysvammainen ja toinen poika autistinen. Niin ihanat mukulat, että vieläkin ajattellen heitä usein.  Oli opettavaista nähdä, että perhe ei ollut jäännyt surkuttelemaan kahden erityislapsen kanssa vaan elivät ihanan perhekeskeistä elämää. Äiti kertoi, että pojat saavat vaikeuksistaan huolimatta samanlaisen lapsuuden kuin perheen muutkin lapset.  Minulla on niin ikävä näitä poikia. Harmi, etteivät asu lähempänä.

Matkan jälkeen olen myös pohtinut miksi lentäminen on minulle niin äärettömän rankkaa? Olin kotiin päästyäni niin väsynyt, että tunsin kuinka sydän hakkasi melkein varpaissa saakka.Väsyneenä otsalohkoni blokkaantuu täysin ja saan hirveitä kontrollin menetyksiä. Esimerkiksi revin ipadista kuoret irti ja paiskasin sen sateeseen kalliolle. Kuka täyspäinen nyt näin tekee? Ei kukaan! Minulla tulee väsyneenä helpposti pimeä hetki, aivovammaraivari jonkun riidan yhteydessä, ja sittten tapahtuu aina jotain idiootttimaista. Koko viikonloppu oli yhtä pimeää väsymystä ja raivoamista.

Todella raskasta perheelle!

Matkustaminen on ihanaa, mutta siitä joutuu aina maksamaan väsymyksellä, eikä se ole sellaista "voi kun väsyttää" olo vaan paljon pahempaa.  Elämäni rullaisi tasaisempana eteenpäin, jos  vain pysyisin kotona, nukkuisin ja vähän puuhastelisin jotain pientä.

Sellaista elämäni muuuten  nykyään oikeastaan onkin. Aina harvakseltaan jotain muuta ja se sitten sekoittaa pääni väsymyksen vuoksi.

Muutama kuva otettuna ennen poikani puhelimen uittoa. Hän oli onneksi kerennyt lähettää kuvia tyttöystävälle, joten jokunen saaatiin muistoksi.

Vielä yksi juttu: lentokoneessa istuin keskipaikalla. Poikani istui ikkunan vieressä ja joku tuntematon käytäväpaikalla. Nukahdin täysin. Olin unessa kramppaillut, tärissyt ja vatkaillut itseäni. Tuntematon mies oli moneen otteeseen katsonut poikaani kysyvästi "etkö aio tehdä mitään". Poika  kertoi, että oli vain hymyillyt ja jatkanut kirjansa  lukemista. Näin ne lapset tottuvat vaikka mihin, mutta kurjaa vierustoverini kannalta.

Itsekäs ihmishirviö

Sain koko lapsuuteni ja nuoruuden kuulla, että olen itsekäs, inhottava ja häijy ihminen. Sellainen siis olin ennen onnnettomuutta. Kuvitelkaapa millainen olen nyt?

Onnettomuudessa sain otsalohkovamman.

Kun terve ihminnen hermostuksissaan aikoo  leikata kynsisaksilla toisen puolen päästä siiliksi, huutaa jotain kamalaa vaikkapa haukkua naaapuri paskaksi ja idiootiksi, niin otsalohko,  joka toimii aivojemme  kapelimestrina sanoo -älä älä tee/ sano noin.

Otsalohkovamman saanut ei välttämättä pysty jarruttamaan tekemisiään tai sanomisiaan. Ihminen, tässä tapauksessa minä, vain toimii niin. Ei mitään jarrua, ei mitään komentoa aivojen lennonjohdolta -käännös takaisin päin. Sitä vaan mennä posottaa tunteiden varassa. Täysin pää pimeänä.

Sille ei voi mitään. Tai voi, kertoi ihana neuropsykologi. Tätä aivovammaraivaria oppii hallitsemaan, kun saa keinoja siihen, mutta minä en saa, koska en saa mitään kuntoutusta.

Minusta on tullut ihmishirviö!!!!

"Miten mä nyt kauniisti sanoisin....susta oon.." huusi ystävä tänään puhelimessa. Pyysin sanomaan ihan asian rehellisesti vain ja sain kuulla olevani itsekäs. Ystävä osasi miettiä miten asetteli sanansa kauniiisti. Vastaavassa vihan tilassa minä olisin päästellyt suustani sellaisia törkeyksiä, joita en edes itse tiennyt osaavani.

Inhoan itseäni, olen inhonnut jo kauan. Miten helvetissä minusta tulikin  vielä inhottavampi, häijympi ja itsekkäämpi onnettomuuden seurauksena. Miksi en olisi voinut muuttua itse lempeydeksi???

Aivoryhmässäni olemme käsitelleet aihetta.Nauraneet kyneeleet silmissä sitä kauheaa hupaisuutta mikä näihin pimeisiin hetkiin liittyy. Se on pimeää aikaa päässä, kun vaan toimii. Vaikka toisten kertomukset aivovammaraivaresta ovat karmaisevia niin silti se on vertaistukea

Nämä pimeät hetket, aivovammaraivarit ovat minulle aivan kamalan vaikea aihe. Mutta tämä  on se kivinen polku , jonka läpi kuljen elämäni itsekkäänä ihmishirviönä. Haluaisin olla erakko, vailla ihmiskontakteja, koska silloin en satuttaisi läheisiäni. Kenenkään ei tarvitsisi sieteää minua, kuten ystäväkin sanoi, että on kolme ja puoli vuotta sietänyt minua.

Ilmankos minulla ei juurikaan enää ole ystäviä.

Ja tämän on saanut aikaan ne muutamat sekunnit, kun työtehtävissäni ambulanssi ajoi kolarin. Ne muutamat hetket muuttavat elämän , ihmisuhteet, millaisena näkee itsensä ja tulevaisuuutensa. Se on niin hetkestä kiinni. Hetkestä, jokankuitenkin oli suunniteltu korkeamman taholta juuri minulle.

Minun tarinani on vain yksi pieni juttu. Onnettomuudessa loukkaantuneiden ja aivovamman saaneiden tarinoita on tuhansia ja taas tuhansia. Tovon silti, että joku saa minun tarinastani lohtua, vertaistukea ja hyviä ajatuksia oman elämänsä kiviselle polulle.