Yksinäisyys

 Puoli vuotta onnettomuudesta ja romahdin ensimmäisen kerran. Päädyin omintoimin sairaalamme psykiatriseen päivystykseen ja siitä alkoi viikottaiset istunnot psykologin kanssa. Minulla kävi aivan suuremmoinen onni ja kohdalleni saattui psykologi, joka osasi myös neuropsykologisia asioita ja oli hyvin perillä  aivovamman suhteen.

Hän kysyi, onko minulla vielä ystäviä, sillä vammautumisen jälkeen käy usein niin, että suurinosa ystävistä katoaa. Ymmärrän sen hyvin, vammautuneeseen voi olla vaikea suhtautua, minun kohdalla jatkuva väsymys ja kivut rajoittavat tapaamisia, ja entäs jos saan aivovamma raivarin???

Silloin minulla oli vielä paljon ihmisiä ympärillä. Vuodet kuluivat ja ihmiset ympäriltäni katosivat. Psykologi oli varoittanut  tästä. Hän sanoi, että voi tulla aika, että tunnnen itseni todella yksinäiseksi. Sitä kestää aikansa ja sitten uudet ovet avautuvat.

Olen nyt suljettujen ystävyys ovien takana. Suurin osa ovista sulkeutui hiljalleen, lähes huomaamatta. Loput ovet olen läimäyttänyt itse kiinni tehokkaasti. Melkein kuin aivovamma raivarissa.

 Mies on aika paljon menoillaan niin työ-kuin harrastuskuvioissa. Jälkimmäisissä hän käy pitääkseen päänsä jaksavana tässä arjessa.  Nämä  sanat aiheuttivat sisälläni aivovamma raivarin; olenko toisiaan niin kamala, että jaksaakseen minun kanssani pitää pitää oikein lomaa pois kotoa.

Jos mieskin näkee minut noin rankkana niin pasautin loputkin ystävyys ovet kiinni. "Tiks lukko ja ei muuten aukene." kuten lapset hauskasti sanovat.

Totuus kuitenkin on, että kyllä aivovamman saaneen kanssa voi olla rankkaa. Ainakin sellaisen kuin minä. Jatkuvasti nukkuva tai unen omaisessa tilassa nuokkuva, asiat väärin ymmärtävä, aivovamma raivareta saava  puoliso ei ole kiva. Mitä väsyneempi olen sitä karseammaksi muutun.Mitä enemmän olen yksin sitä enemmän väsyn arjen pyörittämiseen viisilapsisessa perheessäni -ja väsymys tuo hirviön pintaan.

Ihan kuin olisin saanut uuden persoonallisuuden. Minussa asuu joku, jota en vielä tunne, jota en osaa vielä käsitellä. Siihen oppii kyllä, lupasi erittäin ihana neuropsykologi. Miten voin oivaltaa oikeat työkalut, kun kukaan ei maksa kuntoutustani.

Joten aivovamma raivarin jyrrätessäni päässäni  jo kolmatta viikkoa olen lukinnut tosiaan kaikki ystävyyden ovet, sulkenut puhelimen ja päättänyt sitten olla möllöttää ihan itsekseni.

Tähän elämäntilanteeseen, joka ei tietenkään ole lopullinen, sopii  Mark Twainin aforismi:

Älä hylkää unelmiasi!
Kun ne ovat kadonneet,
olet ehkä viellä olemassa,
mutta olet lakannut elämästä!"

Olen nyt yksin, mutta perheeni kanssa -aina, kun ovat läsnä. Uusia tuulia odotellessa, oikein rajumyrskyjä, jotka aukaisevat uudet ovet ja murtavat vanhojen ovien lukot.