-Miten ihmeessä sain tämän aivovamman?
-Miksi minua taas väsyttää?
-Tarvitsenkohan uuudet silmälasit, kun silmissä sumenee enkä pysty lukemaan?
-Saanko mennä taas nukkumaan?
-Kuvittelenkohan vaan kaiken?
-Entäs, jos kaikki lääkärit ja terapeutit onkin vain erehtynyt tilstani?
-Miksi minulla on taas pyykit puhtaana koneessa jo toista päivää?
-Miksi harhaudun tekemisissäni ja kotonna on montaa asiaa kesken?
-Kuvittelenko taas vaan, että ruoka maistuu saippualle?
-Miksi en pysy hereillä?
-Olenko edes ihminen? koen itseni niin tarpeettomaksi!
-Olikohan se se vaalea leipää, joka teki taas näin vääsyneeksi?
-Miten ihmeessä teen ne säpsyt ja tärinät itselleni yöllä?
-Siis, oikeastikko minulla on aivovamma ja nikan retkahdusvamma?
-Miksi asioiden aloittaminen on niin työlästä?
-Miten ihmeessä olen joutunut tälläiseen elämän tilanteeseen?
-Olenko muka joskus ollut lastensairaanhoitaja?
-Onko minusta tullut tyhmä, kun en muista mitään?
-Onkohan kivuut sittenkin vain vanhuutta....tai ehkä luulotautia?
Annoin listan miehelleni. Hän purskahti nauruun, nauroi vaan lukkiessaan. Sitten hän katsoi minua ja sanoi:
-Mene nukkumaan.
Oikeasti minulla risteilee usein tälläisiä kysymyksiä päässäni. Tottakai tiedän niihin oikeat vastaukset, mutta ei ne näytä estävän aivojeni harharetkiä jo vastattujen kysymysten esittämiseen.
Joskus on tunne, että tahtoisin lyödä jotain. Mutta mitä? Ilmaako alan nyrkeilläni hakkaamaan. En syytä ketään, joten ei ole kohdetta edes ajatusten tasolla vihan pitoon. Silti, oi silti, ajottain sisälltäni kumpuaa tarve tirvaista jotain. Päässäni huuta: - MIKSI minulle kävi näin?
Elämä on silti ihanaa ja elämisen arvoista.