Mu naine on ajukahjutus

Olen pitkään toivonut, että minulla olisi aikaa aloittaa eestin tunnit. Elokuussa päätin, että NYT on aika tehdä haaveesta totta. Ilmottauduin tunnille ja Mieskin innostui. Olin todella iloinen, että meillä on nyt yhteinen harrastus.

Innolla menin ensimmäiselle eestin tunnille. Se oli todella intensiivinen puolitoistatuntinen, jo 10 minuutin kuluttua olin aivan pihalla, koska uuvahdin totaalisesti. Opettaja vaan jatkoi pommitusta ja jokaisen piti sanoa jotain vuoorollaan. Opettaja ei myöskään puhunut ollenkaan suomea vaan koko tunnin ajan eestiä. Jouduin pinnistelemään todella paljon.  Ajattelin, että pääni halkeaa kivusta ja väsymyksestä.

Niin siinä sitten kävi, että Mies seuraavana torstaina sanoi opelle: "Mu nainen on ajukahjutus ta on liiga väsinud, et oppida liiga  palju pingett aju" (Mies oli käyttänyt google kääntäjää...)

Työssä ollessa usein mietin mitä kaikkea teen eläkkeellä, kun on aikaaaaaaa! Aikaa harrastaa, aikaa opiskella,  aikaa matkustaa, aikaa siihen ja tähän. Kuulostaa vähän SitKu ajatuksilta. Kuka nyt ei haaveilisi eläkepäivistä ja ajasta, jonka eläke suo.

Tällä  viiikolla  tajusin sen surullisen tosi asian -minusta ei tule tuollaista eläkelläistä ikinä. Minä olen eläkkeellä ja eläkepäiväni ovat ihan muuta kuin mistä haaveilin. Hassua mitä kaikkea sitä voikin vammauduttuaan surra. Minulle ihan oikeasti tuli pahamieli, taisin jopa itkeä...

Sitten tajusin, että olen ihan yhtä kiireinen kuin muutkin eläkeläiset. Koska nukun erittäin paljon jää hereillä olo aikaa varsin vähän. Sinä aikana pitää keretä kutoa, lukea kirjaa, huoltaa kotia, olla lasten kanssa, leipoa, vetää aivoryhmää ja kokemuskkouluttaa.

Vaikka minusta ei tullutkaan haaveitteni kaltainen  eläkelläinen minusta tuli ihan hyvä ajokahjutus eläkeläinen.

Minulla taisi nyt katketa se punainen lanka siitä mitä haluan sanoa.  Yritän kertoa miten surulliseksi tulen ymmärtäessäni aina uusia asioita, jotka ovat vammautumiseni myötä muuttunut. Niiinkuin nyt nämä eläkepäiväni.

Yritän kuitenkin kertoa, että vaikka itken menetyksiä niin aina löytyy se toinen puoli, se mitä menetyksessä onkin  tilalle saanut. Tämä ajatus on minun elämästä, tästä tilanteesta johon olen joutunut.

Jotain punaista, jotain onnelllista -jotain ihan valmista

Asioiden onnistuneesti loppuun saattaminen ei ole minulle enää yhtään normaalia, joka päiväistä saatika iloa ja mielihyvää tuottavaa. Päivän aikana aloittelen noin kymmentä projektia ja kaikki jäävät kesken. Unohdan tekemiseni heti, kun  tulee jotain muuta mieleen. Tältä aamulta pari esimerkkiä, jotka juuri muistin, argh:

Olin ottamassa nakkeja sulamaan. Muistan, että aukaisin jopa  pakastimen ovenkin... sitten en muista mitä tapahtui. Nakkeja ei näy missään sulamassa.

Keitin eilen omenasosetta, jotka oli tarkoitus purkittaa tänään. Lähdin hakemaan purkkeja kylppäristä muovipussista. Muistan, että mennin kylppäriin ja se siitä. Tein varmasti jotain, mutta purkkeja ei kyllä keittiössä näy.

Nyt moni ajattelee, mutta noinhan käy kaikille. Totta niin käy!! Mutta käykö kymmeniä kertoja päivässä? Tiedättekö, että tämä on tosi turhauttavaa ja itsetuntoa  syövää? Ennen sain monia asioita samanaikaisesti tehtyä loppuun.. Nyt vain muutamia silloin tällöin. Onneksi lapset ovat oppineet katsomaan, jos joku kiehuu hellalla ylitse. Minulla on niin paljon ollut pohjaan palaneita ruokia, kiissseleitä, puuroja ja muita ruokia, jotka löytyvät hellalta -ei enää kattilasta. Harhaudun ja unohdan olleeni tekemäässä ruokaa.

Aloitan kyllä, mutta tosiaan  unohdan viedä asiat loppuun!

Ja siksi halunkin esitellä teille uusimman käsityön, jonka sain valmiiksi:

Miehelle pusero, hän aikoo käyttää tätä partioleireillä. Olin niin superhyper onnellinen saatuani tämän valmiiksi, että olihan siinä muutama tuuletus hyppy lasten edessä otettava.

Se, että voin taas kutoa merkitsee minulle niin suurta onnea, etten voi edes sanoin kuvailla.. onnettomuudesta meni muistaakseni kaksi vuotta ennenkuin kykenin taas kutomaan. Nyt kudon itselleni villatakkia, johon tullee runsaasti palmikkoneuletta. En oikein osannut tehdä palmikoita, mutta Tytär opetti -ja minä opin. Jess!


Seuraavaa Leuhkin neuleillani posti tulee ehkä joulun jälkeen, sillä niin suuri töinen tämä uusi neule on.

Hitsi, että olen onnellinen, kun saan jotain tehdyksi alusta loppuun saakka!

Uusi polkuni -kokemuskouluttajana

Olin viikon Kokemuskouluttaja kurssilla. Meitä oli 11 eritavalla aivovamman saanutta miestä ja naista. Oli aivan mahavaa olla porukassa, jossa sain olla täysin oma itseni. Minun ei tarvinnut pinnistellä ja ponnistella. Sain vain nauttia opetuksesta.

Olen alkanut välttelemään kaikkia sukujuhlia ja isoja tapahtumia, koska ne imevät minusta voiman  moneksi viikkoa. Totta! vastaan näin, koska moni varmaan miettii miksi sukujuhlissakin täytyy pinnistellä olemaan ns. ei vammutunut. Ei kai tarvitsisi, mutta...niin en tiedä, en vain osaa antaa heidän nähdä kuinka vammani vaikuttaa minuun.

Takaisin otsikkoon! Kokemuskouluttajana voin kierrellä, palkatta, erilaisissa oppilaitoksissa, ryhmissä ja tapaamisissa kertomassa millaista aivovammaisen elämä on.

                                  Odotan keikkoja niin innolla!

Likakaivossa suklaakiisseliä

Tuntuu, että blogistani on tullut varsinainen likakaivo. Sylkäisen  tänne sormieni välityksellä kaiken sen mitä olen ajatellut ja pohtinut kaikki nämä onnettomuuden jälkeiset vuodet. Vaikka kirjoitan usein ikävistä, minulle kipeistä asioista, niin toivon, että pystytte kuitenkin aistimaan sen elämänilon, jota koen.

Ei se elämä vammautumattomanakaan yhtä pilvenhattaraa tai kermavaahtoa ollut. Elämä oli samanlaista ylä-ja alamäkeä kuin nyt. Alamäkeäni mausteet ovat monet vammautuneelle tutut asiat. Ne ovat kuin rämpimistä syvässä liejuisessa suossa tai likakaivossa. Välillä tuntuu, että  aurinko on kadonnut pois. Jäljelle jäi vain epätoivo ja kipu.

Elämässä vellovat kielteiset kuntoutuspäätökset, taloudellinen ahdinko, kipuja, raivareita, säpsyjä, kramppeja, yksinäisyyttä, tarpeettomuuden tunnetta, muistamattomuutta,vaikea aloittaa tekemisiä ja väsymys. Lista on vielä pidempi, mutta tässä vain muutama.

Elämä ei kuitenkaan ole pelkkää likakaivoa. Usein saatuani päässä pyörivät murheet kirjoitettua tänne olo helpottaa. Tietenkin olisin voinut kirjoittaa kaikki ylös vain itseäni varten Wordiin tai käsin vihkoon. Ajattelin kuitenkin perustaa blogi,  ehkä ajatukseni auttavat muita.

Likakaivon toisella puolella suloisena suklaakiisselinä ovat koko iso perheeni, lapset hauskoine juttuineen, poikien tyttöystävät, vaihto-oppilaat, koti, koirat, käsityöt, lukeminen, ihana avustaja, erinomainen neurologi jolta saan aina apua, ystävät jotka  vielä sietävät minua, Aivoryhmäni ja puutarhan hoito. Elämässä on lukuisia isoja ja pieniä asioita, joista iloita. Ymmärrän sen ja arvostan sitä. Iloitsen myös siitä, että keksin keinon sylkeä ajatukset jonnekkin -likakaivooni.

Usein suren, etten voi harrastaa yhtä aktiivisesti kuin ennen.  On ollut kuitenkin hyvä pysähtyä ja ajatella asioita. Entiset harrastukset ovat vain saaneet uusia muotoja. Partio on muuttunut toiminnaksi aivovammaliitoossa ja aivovammayhdistyksessä. Se sama minä on yhä olemassa, mutta rauhallisempana, hitaampana ja väsyneenpänä -ja minua ei voi lannnistaa.

Yritän sanoa, että vaikeuksista huolimatta elämässä on aina valoa, hyvä asioita ja onnellisuutta. Tavoitteeni on muistaa tämä aina huonoina hetkinä.

                                          Onni on oikeastaan mahdollisuus
                                          saada aikaan jotain hyvää
                                          tai luoda uutta.
                                          On vain hypättävä mukaan,
                                          ja pidettävä siiitä kiinni.
                                                        Lordi Baden-Powel  

                                       
                     

                                

                              
                                           
                           

Itsekäs ihmishirviö

Sain koko lapsuuteni ja nuoruuden kuulla, että olen itsekäs, inhottava ja häijy ihminen. Sellainen siis olin ennen onnnettomuutta. Kuvitelkaapa millainen olen nyt?

Onnettomuudessa sain otsalohkovamman.

Kun terve ihminnen hermostuksissaan aikoo  leikata kynsisaksilla toisen puolen päästä siiliksi, huutaa jotain kamalaa vaikkapa haukkua naaapuri paskaksi ja idiootiksi, niin otsalohko,  joka toimii aivojemme  kapelimestrina sanoo -älä älä tee/ sano noin.

Otsalohkovamman saanut ei välttämättä pysty jarruttamaan tekemisiään tai sanomisiaan. Ihminen, tässä tapauksessa minä, vain toimii niin. Ei mitään jarrua, ei mitään komentoa aivojen lennonjohdolta -käännös takaisin päin. Sitä vaan mennä posottaa tunteiden varassa. Täysin pää pimeänä.

Sille ei voi mitään. Tai voi, kertoi ihana neuropsykologi. Tätä aivovammaraivaria oppii hallitsemaan, kun saa keinoja siihen, mutta minä en saa, koska en saa mitään kuntoutusta.

Minusta on tullut ihmishirviö!!!!

"Miten mä nyt kauniisti sanoisin....susta oon.." huusi ystävä tänään puhelimessa. Pyysin sanomaan ihan asian rehellisesti vain ja sain kuulla olevani itsekäs. Ystävä osasi miettiä miten asetteli sanansa kauniiisti. Vastaavassa vihan tilassa minä olisin päästellyt suustani sellaisia törkeyksiä, joita en edes itse tiennyt osaavani.

Inhoan itseäni, olen inhonnut jo kauan. Miten helvetissä minusta tulikin  vielä inhottavampi, häijympi ja itsekkäämpi onnettomuuden seurauksena. Miksi en olisi voinut muuttua itse lempeydeksi???

Aivoryhmässäni olemme käsitelleet aihetta.Nauraneet kyneeleet silmissä sitä kauheaa hupaisuutta mikä näihin pimeisiin hetkiin liittyy. Se on pimeää aikaa päässä, kun vaan toimii. Vaikka toisten kertomukset aivovammaraivaresta ovat karmaisevia niin silti se on vertaistukea

Nämä pimeät hetket, aivovammaraivarit ovat minulle aivan kamalan vaikea aihe. Mutta tämä  on se kivinen polku , jonka läpi kuljen elämäni itsekkäänä ihmishirviönä. Haluaisin olla erakko, vailla ihmiskontakteja, koska silloin en satuttaisi läheisiäni. Kenenkään ei tarvitsisi sieteää minua, kuten ystäväkin sanoi, että on kolme ja puoli vuotta sietänyt minua.

Ilmankos minulla ei juurikaan enää ole ystäviä.

Ja tämän on saanut aikaan ne muutamat sekunnit, kun työtehtävissäni ambulanssi ajoi kolarin. Ne muutamat hetket muuttavat elämän , ihmisuhteet, millaisena näkee itsensä ja tulevaisuuutensa. Se on niin hetkestä kiinni. Hetkestä, jokankuitenkin oli suunniteltu korkeamman taholta juuri minulle.

Minun tarinani on vain yksi pieni juttu. Onnettomuudessa loukkaantuneiden ja aivovamman saaneiden tarinoita on tuhansia ja taas tuhansia. Tovon silti, että joku saa minun tarinastani lohtua, vertaistukea ja hyviä ajatuksia oman elämänsä kiviselle polulle.

Zombi yllättää perheensä

Eilen aamulla Mies totesi minulla olleen tosi huono yö. Totta, heräillin taas niihin vapinoihin, nykinöihin ja tärinöihin. Niitä tulee aina rasituksen jälkeen, ei fyysisen rasituksen vaan sellaisen, jossa pitää käyttää aivoja, pitää keskittyä ja on paljon ihmisiä. "Kohtaukset" tulevat yöllä nukkuessa. Myös päiväunien aikaan niitä voi tulla.

Kaava on siiis ratkaistu. Jos pysyn vain kiltisti kotona kohtaukset pysyvät aisoissa. Jos erehdyn tapaamaan ihmisiä kaksi seurravaa päivää säpsyn ja nyin, ja olen todella uupunut. Aivoryhmässäni moni kutsuu näitä krapula päiviksi.

Ja tämään takia minut lähetettiin omasta sairaalasta psykiatrin kontrolli käynnillle, epäilynä, että teen itse itselleni kohtaukset hakeakseeni huomiota. Ai, miten niin edelleen katkera????

Periksi en aio antaa. Yritän elää niin, että elämäni on mukavaa, antoisaa -säpsytellään sitten yöt. Ei ne minua nujerra, mutta Miehen yöuni hieman häiriintyy.

Väsymys on mielenkiintoinen asia.Olen tänne blogiini monasti yrittänyt selittää millaista se on.  Maanantaina ryhmäni jälkeen nukuin monta tuntia, kun heräsin jaksoin vain tuijottaa eteeni. Oli oli todella zombimainen... Mies kysyi huolissaan:
-Mikä sulla on?
-Hei, nyt kyllä on joku pielessä!
-Miksi et vastaa mitäänn?
Kävi taputtamassa ja sanoi
-Olenko tehnyt jotain?Mikä sulla on?
Jaksoin vain urahdella jotain. Sanoja en jaksanut työstää tyhjää seisovasta päästäni. Tuijotin vain eteeni täysin poissa pelistä.Mies lähti pitämään partiota lapsille ja minä jäin tuijottelemaan eteeeni.

Lapset noukkivat oloni tajuntaansa aika nopeasti ja tytär ilmoitti kaikille:
"Tänään iltaruokana on sitä mitä jääkaapista löytää  Jokainen voi valita oman illalllisensa."

Kun aivoni hieman heräsivät raahauduin TV.n ääreen katselemaan tyttären kannssa Doctor Who?ta. En yleensä katso Tv.tä, joten koko perhe on äimistellyt:
- MITÄ!! Äiti katsoo telkkaa

Ajatella, millä kaikella voin yllättää nykyään perheeni!

Onko Aivoryhmän vetäminenn sen arvoista?

Aamulla oli Aivoryhmä. Olen antanut ryhmälle sellaisen nimen, jotta se kattaa kaikki tarvittavat aivoihin kohdistuvat asiat. Eli ryhmässä käyvät niin aivovamman saaneet kuin aivokasvaimen tai aivoinfarktin läpikäyneet ihmiset.

Jokainen ryhmäläiseni on kertakaikkiaan aivan ihana persoona. En ikinä voinut kuvitellakkaan tutustuvani niin mahtaviin ihmisiin.

Menen taapamispaikalle puolituntia aiemmin keittämään kahvit ja kattamaan pöytään matkkalla ostamani aamiastarvikkeet. Ryhmä tulee paikalle n. 10. Juttelemme kaksi tuntia ja sitten siivoan paikat.

Olin aivan järkyttävän väsynyt tänään ryhmän jälkeen. Nuokuin kahvikupin ääressä kotona, kun Kolmas poikani tuli postia kantaen sisälle. Väsytti niin hel#%&%%ssti, etten meinannut jaksaa postia katsoa. Onneksi katsoin, sillä sain kirjeen aivovammaliitolta:

                                   Minut on hyväksytty Väsyvyys kurssille!!!

Hitsi vie miten mahtava juttu. Odtan kurssia into piukeena.

Väsyneenä pohdin, että ono ryhmän vetäminen oikeasti sen arvoistaa, että olen tapaamisen jälkeen näin väsynyt,suorastan raato??? Sanoin mietteeni ääneen, johon Kolmas poikani sanoi:

"Jos siitä on apua muille ihmisille niin sitten se on sen arvoista"

Vedin peiton korville miettien mistä minulle on suotu noin viisaita lapsia?

Minun on myönnettävä, että ryhmän vetäminen on minulle itsekäs ratkaisu.Tarvitsen tunteen saada olla avuksi muille ja ryhmässä saan olla oma itseni. Nukkumisen lisäksi ryhmäsä käyminen on minun työni, minun  työyhteisö, minun työkaverit. Meillä on sama työ: "aivo-ongelmat".  ja runsaasti muuta höpötettäväää.

Nyt väsyttää, mutta kivut estävät nukkumisen. Kipulääkitys on nyt jotenkin pielessä Mieli on kuitenkin niin iloinen ryhmäni tapaamisen jälkeen. Ensi yönä varmasti taas ssäpsyn ja raviselen itseäni, mutta silti Aivoryhmä on sen arvoista.

Vertaistukea pitäisi kehittää vielä eteenpäin moneen asiaan.

Huomenna lisää.....