Vääriä ja oikeita valintoja

Mieheni lähti viime lauantaina Las Vegasiin viikoksi, samana päivänä minä tulin kotiin väsyvyys kursssilta ja Aivovammaliiton kivoilta liittopäiviltä.  Olin totaalisen väsynyt! Ensimmäisenä yönä lasten laskun mukaan nukuin 15h ja seuraavana 13h!

Koska olin niin totaalisen väsynyt, henkilökohtainen avustajani ei päässyt apuun koko viikkona harrastus menonsa (tilien teko)) vuoksi ja Mies oli pois, olin huolissani miten selviän viikosta.  Kolme ensimmäistä arkipäivää olin niin kierroksilla huolesta etten osannut nukkua päiväunia. Yritin vain tehdä jotain, hyödytöntä. Väärä valinta olisi pitänyt vaan kellahtaa sohvalle ja rentouttaa itsensä uneen  -mutta oli siitä ja tätä ja tota muka tekemistä.

Neljäntenä päivänä oli jo niin karmea olo, että nukahdin päiväunilleni.   Heräsin siihen, että joka paikassa kehoani kulki sähköiskuja jotka lopultalopulta äityivät kahdeksi peräkkääiseksi isoksi  kramppikohtaukseksi. Oli hurjan pelottava, koska olin ihan yksin kotona.

Tässä oli kertomus siitä mitä tapahtuu, jos en saa apua, jos en pysty nukkumaan. Koko vointini romahtaa täysin! Minulla on taas ollut kramppeja öin ja päivin sekä kivut yltynyt.  Näköjään en opppinut väsyvyyskurssilla mitään. Tilanne lienee monelle aivovamman saaneellle varsin tuttu.

Jos saan olla  rauhassa tressiltä ja on normaali tilanne nukun todella paljon. Voin silloin ihanasti, kun olen  nukkunut. Hereillä olo aikaa ei ole ruhtinnaallisesti, joten joudun valitsemaan mitä  teen.

Valintani ei enää ole kodin siivoaminen, paitsi silloin, jos tilanne on kuvan mukainen.

                                                               Valintani on:

Jos roskat eivät häiritse kävelyä valitsen mielummin leipomisen ja kutomisen! Ennen kaikkea valitsen kutomisen, rakastan kutoa. Arvostan kutomista nykyään vielä enemmän kuin ennen, koska onnettomuuden jälkeen en voinut  kutoa yli kahteen vuoteen. Jos kudoin tuli kamalia yökkö oireita. Ilmeisesti niska rasittui ja se johti edellä mainittuihin oireisiin.

Valintani ovat itsekkäitä, mutta kutoessa voin jutella kaikkien kanssa, kukaan ei voi vastustaa sämpylöita tai pullaa. Toivon, että yhdessä olo jää lasten mieleen aikuisuuteen saakka - eikä se, että asuivat likaisessa kaaoksessa.

Jotain punaista, jotain onnelllista -jotain ihan valmista

Asioiden onnistuneesti loppuun saattaminen ei ole minulle enää yhtään normaalia, joka päiväistä saatika iloa ja mielihyvää tuottavaa. Päivän aikana aloittelen noin kymmentä projektia ja kaikki jäävät kesken. Unohdan tekemiseni heti, kun  tulee jotain muuta mieleen. Tältä aamulta pari esimerkkiä, jotka juuri muistin, argh:

Olin ottamassa nakkeja sulamaan. Muistan, että aukaisin jopa  pakastimen ovenkin... sitten en muista mitä tapahtui. Nakkeja ei näy missään sulamassa.

Keitin eilen omenasosetta, jotka oli tarkoitus purkittaa tänään. Lähdin hakemaan purkkeja kylppäristä muovipussista. Muistan, että mennin kylppäriin ja se siitä. Tein varmasti jotain, mutta purkkeja ei kyllä keittiössä näy.

Nyt moni ajattelee, mutta noinhan käy kaikille. Totta niin käy!! Mutta käykö kymmeniä kertoja päivässä? Tiedättekö, että tämä on tosi turhauttavaa ja itsetuntoa  syövää? Ennen sain monia asioita samanaikaisesti tehtyä loppuun.. Nyt vain muutamia silloin tällöin. Onneksi lapset ovat oppineet katsomaan, jos joku kiehuu hellalla ylitse. Minulla on niin paljon ollut pohjaan palaneita ruokia, kiissseleitä, puuroja ja muita ruokia, jotka löytyvät hellalta -ei enää kattilasta. Harhaudun ja unohdan olleeni tekemäässä ruokaa.

Aloitan kyllä, mutta tosiaan  unohdan viedä asiat loppuun!

Ja siksi halunkin esitellä teille uusimman käsityön, jonka sain valmiiksi:

Miehelle pusero, hän aikoo käyttää tätä partioleireillä. Olin niin superhyper onnellinen saatuani tämän valmiiksi, että olihan siinä muutama tuuletus hyppy lasten edessä otettava.

Se, että voin taas kutoa merkitsee minulle niin suurta onnea, etten voi edes sanoin kuvailla.. onnettomuudesta meni muistaakseni kaksi vuotta ennenkuin kykenin taas kutomaan. Nyt kudon itselleni villatakkia, johon tullee runsaasti palmikkoneuletta. En oikein osannut tehdä palmikoita, mutta Tytär opetti -ja minä opin. Jess!


Seuraavaa Leuhkin neuleillani posti tulee ehkä joulun jälkeen, sillä niin suuri töinen tämä uusi neule on.

Hitsi, että olen onnellinen, kun saan jotain tehdyksi alusta loppuun saakka!

220 palaa ja 4 1/2 kuukautta --ja koukussa

Se  on kuulkaa valmis! Nyt osaan virkata --jos 220 palan jälkeen en osaisi niin olisipa ihme.

Ihme on oikeastaa se, että tosiaan sain peittoni valmiiksi. Olen hämmäästynyt  itsekkin! Ihan tosi mahtava tunne saada oikeasti joku asia loppuun tehdyksi.  Se ei enää ole  itsestään selvää minulle.

Virkkaaminen sopii niskalleni paremmin kuin kutominen, josta tulee yökkörefleksejä, kun niska väsyy. Aion silti alkaa kutomaan, kauluri kaulassa...tai pienissä erissä. Periksi en anna, koska rakastan kutomista ja nyt olen aivan koukussa virkkaamiseen. Sormeni oikein syyhyävät, että voisin aloittaa uuden peiton virkkaamisen. Ensin on kuitenkin tehtävä joululahjat. Juu-u, jos mielin saada kaiken suunnitttelemani tehdyksi on aloitettava nyt.

Olen nukkunut joka päivä 4-5 tunnin päiväunet ja kaiken muuun ajan tehnyt peittoani.  Välisssä äkkiä  ruokaa tulelle, pyykit koneeseen, lattian lakaisu -ja taas ompelemaan peittoa. Ihana avustajani on sittten levitellyt pyykkejä kuivumaan, siivonnut kunnolla, silittänyt ja  tehnyt muita kodinhuollollisia asioita.

Olen istunut paikallani peiton palat ympärilläni, ja ollut aina tavoitettavissa juttelua kaipaaville lapsilleni. Virkatessa ja paloja yhteen ommellessa on tullut ratkottua vaihto-oppilaamme monenmoista ongelmaa, olen kuunnellut ihania tarinoita, kauhistellut ensimmäisen poikani koulukaverin  irti leikatun sormenpään kuvaa (pilkkoivat vihanneksia ja pojalta lähti vähän lihaa mukaan...), pohtinut kolmannen poikani kanssa aivojensiirto ongelmia, nauttinut tyttäreni kannssa käsityökerhomme juttelu hetkistä. Tytär neuloo penkkari asuunsa rekvisiittaa..

Meidän puuutarha on aivan retuperällä, koska olen nähnyt vain virkkaamisen ilon. Nyt olisi myös aikaa syyshuollolle pihalla.  Ensiksi voisin aloittaa vaikka kolme viikkoa pihallla seisseiden kottikärryjen tyhjentämisellä. Ovat täynnnä kuolleita kukkia, heinää ym.

Uuden oppimista

kukkien tekemistä

Onnettomuuden jälkeen en pystynyt tekemään mitään käsitöitä, koska varsinkin kutominen aiheutti minulle yökkörefleksiä. Olin tosi surullinen, että rakastamani käsityö harrastuskin meni onnettomuudessa minulta pois.  2 1/2 vuotta onnettomuudesta -ja jihuu pystyin taas kutomaan. Taukoja pitää pitää, muttta on niin mahtavaa, että voin kutoa. Koska surin ja murehdin asiaa yli kaksi vuotta osaan arvostaa sukan kutomista aivan eritavalla! Kädet eivät syyhyä enää vieroitusoireista.

Miksi elämässä pitää usein menettää jotain ymmärtääkseen asian arvon? Vai pidinkö elämäni oravanpyörässä monia asioita liian itsestään selvänä?

 Keväällä avustajani opetti minut virkkaamaan. Olen jo kauan haaveillut, että osaisin virkata. Aluksi pidin lankaa ja virkkuukoukkua kuin kudinta ja puikkoja. Avustajani joutui sananmukaisesti kädestä pitäen opettamaan minulle miten virkkaaminen tapahtuu.

Ja minä opin! Minä tosiaan opin virkkaamaan. En oikin edes tiedä miten ilmaisisin sanoin sen suunnattaman ilon mitä koin oppiessani oikeasti uutta. Jotain mitä pidin mahdottomana itselleni.

Tiedän aivovamman saaneen, joka kävi viikottain kahdesti saman asian luennolla, ja lopuksi suoritti kiitettävästi kokeen. Muistan hänen ilon, että hitaasti, mutta varmasti uuden oppiminen on vielä mahdollista.

Minäkin olen virkannut  peittooni jo melkein 160 palaa. Toistoa, toistoa ja vielä kerran toistoa. Nyt varmasti osaan virkata. Ja osaan iloita kaikesta uuudesta, jonka opin. Päivistä, kun jaksan tehdä enemmän. Ei se niin itsestäään selvä enää minulle ole.

Usein mietin , jouduinko onnettomuteen, vammauduinko siksi, että oppisin paremmin ymmärtämään elämän pientenkin asioiden arvon ja ilon?