Sain koko lapsuuteni ja nuoruuden kuulla, että olen itsekäs, inhottava ja häijy ihminen. Sellainen siis olin ennen onnnettomuutta. Kuvitelkaapa millainen olen nyt?
Onnettomuudessa sain otsalohkovamman.
Kun terve ihminnen hermostuksissaan aikoo leikata kynsisaksilla toisen puolen päästä siiliksi, huutaa jotain kamalaa vaikkapa haukkua naaapuri paskaksi ja idiootiksi, niin otsalohko, joka toimii aivojemme kapelimestrina sanoo -älä älä tee/ sano noin.
Otsalohkovamman saanut ei välttämättä pysty jarruttamaan tekemisiään tai sanomisiaan. Ihminen, tässä tapauksessa minä, vain toimii niin. Ei mitään jarrua, ei mitään komentoa aivojen lennonjohdolta -käännös takaisin päin. Sitä vaan mennä posottaa tunteiden varassa. Täysin pää pimeänä.
Sille ei voi mitään. Tai voi, kertoi ihana neuropsykologi. Tätä aivovammaraivaria oppii hallitsemaan, kun saa keinoja siihen, mutta minä en saa, koska en saa mitään kuntoutusta.
Minusta on tullut ihmishirviö!!!!
"Miten mä nyt kauniisti sanoisin....susta oon.." huusi ystävä tänään puhelimessa. Pyysin sanomaan ihan asian rehellisesti vain ja sain kuulla olevani itsekäs. Ystävä osasi miettiä miten asetteli sanansa kauniiisti. Vastaavassa vihan tilassa minä olisin päästellyt suustani sellaisia törkeyksiä, joita en edes itse tiennyt osaavani.
Inhoan itseäni, olen inhonnut jo kauan. Miten helvetissä minusta tulikin vielä inhottavampi, häijympi ja itsekkäämpi onnettomuuden seurauksena. Miksi en olisi voinut muuttua itse lempeydeksi???
Aivoryhmässäni olemme käsitelleet aihetta.Nauraneet kyneeleet silmissä sitä kauheaa hupaisuutta mikä näihin pimeisiin hetkiin liittyy. Se on pimeää aikaa päässä, kun vaan toimii. Vaikka toisten kertomukset aivovammaraivaresta ovat karmaisevia niin silti se on vertaistukea
Nämä pimeät hetket, aivovammaraivarit ovat minulle aivan kamalan vaikea aihe. Mutta tämä on se kivinen polku , jonka läpi kuljen elämäni itsekkäänä ihmishirviönä. Haluaisin olla erakko, vailla ihmiskontakteja, koska silloin en satuttaisi läheisiäni. Kenenkään ei tarvitsisi sieteää minua, kuten ystäväkin sanoi, että on kolme ja puoli vuotta sietänyt minua.
Ilmankos minulla ei juurikaan enää ole ystäviä.
Ja tämän on saanut aikaan ne muutamat sekunnit, kun työtehtävissäni ambulanssi ajoi kolarin. Ne muutamat hetket muuttavat elämän , ihmisuhteet, millaisena näkee itsensä ja tulevaisuuutensa. Se on niin hetkestä kiinni. Hetkestä, jokankuitenkin oli suunniteltu korkeamman taholta juuri minulle.
Minun tarinani on vain yksi pieni juttu. Onnettomuudessa loukkaantuneiden ja aivovamman saaneiden tarinoita on tuhansia ja taas tuhansia. Tovon silti, että joku saa minun tarinastani lohtua, vertaistukea ja hyviä ajatuksia oman elämänsä kiviselle polulle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti