Katsoimme perheen kanssa viime lauantaina elokuvan nimeltä Koskemattomat. Elokuva kertoi miehestä, joka oli kaulasta alaspäin halvaantunut. Miehestä, joka haki itselleen avustajaa ja lopulta sai sellaisen aivan mahtavan. En kerro enempää vaan suosittelen katsomaan elokuvan ihan itse.
Elokuva kosketti minua todella syvältä ja olen pohtinut sitä koko viikon.
Muistelin sitä millaista oli, kun minulle etsittiin avustajaa. Kaikenlaisia tarjokkaita oli. Eräskin nainen sanoi, että tehdään sinulle todella maustettua ruokaa niin alat varmasti syömään. Yritimme selittää hänelle, että minulla on onnettomuuden seurauksena makuaisti vaurioitunut. Maistan ainoastaan makean oikein. Suolainen maistuu usein saippualta. Hän vaan intti kuinka hyvä hän on tekemään tulisia kastikkeita.
Kuten elokuvassakin niin oikeassa elämässä on ehdottoman tärkeää löytää henkilökohtainen avustaja, jonka kanssa kemiat menevät yksiin. Minulla kävi lopulta sellainen onni. Meidän koko perhe on ominut itselleen minun avustajan ja vähän hänen miehensäkkin.
Avustajalla on tärkeä taito saadaa avustettava onnelliseksi, iloiseksi ja elämää rakastavaksi. Näin oli elokuvassa -ja näin on minulla.
Todella tärkeä anti elokuvalla oli minulle se, että vaikka on kuinka vammautunut elämä voi olla äärettömän antavaa, hauskaa ja tapahtumarikasta. Tuntuu, että nykyään aivan liian usein vaivun epätoivoon kaiken sen vuoksi mitä olen menettänyt. Unohdan sen mitä olen saanut. Aivan kuin katsoisin elämää vääristyneiden silmälasien lävitse. Näky on harmaata, monimutkaista ja välillä hyvinkin surullista. Se on epätavallista minulle, koska tapani suhtautua elämään ja sattumuksiin on yleensä hyvinkin positiivinen.
Minun pitäisi saada silmälasit, jotka lapsillamme on. He ovat sanoneet:
"Äiti, on ihanaa, kun olet aina kotona""
"Sä et enää hermostu ihan pienistä" Tarkoittavat sitä normaalia päpätystä esim. olohuoneen lattialle jätetyistä haisevista sukista, pöydillä lojuvista mukeista, tyhjistä jogurttipurkeista, karkkipapereista, siivoamattomista huoneista. Kaikesta siitä arkisesta kodin järjestyksestä.
Jokaisella on kuittenkin lupa ja oikeus rämpiä ahdinkonsa suossa, kunhan ei jää sinne kovin kauaksi. Sillä kuten vanha kulunut, mutta iloinen sanontakin sanoo: kyllä se aurinko vielä paistaa risukasaankin. Lämmin hali vertaisryhmäni jäsenelle, joka muistutti meilissään tästä eilen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti