Tässä kirjoitelmassa ei ole tarkoitus syyttää ketään, mutta on pakko kertoa tiettyjä asioita, jotta ymmärtäisitte minun ahdistusta hieman paremmin.
Töpaikkani vakuutusyhtiö lakkasi kaiken korvaamisen, kun onnettomuudesta oli kulunut 6kk. Eli en saa mitään kuntoutusta, en tapaturma palkkaa (vain toimintatonnin kuussa). Vakuutusyhtiön mielestä syy-seuraus ei ole todennäköistä ja vammat ovat ihan normaalia vanhenemista. Paperini ovat vakuutusoikeudessa ja olen ymmärtänyt, että voi mennä vuosia vuosia, ennenkuin sieltä tulee vastaus.
Ennen kuin vakuutusoikeus vastaa jotain ei kannetta liikennevakuutusta vastaan voi nostaa. Ja taas kuluu vuosia.
Eli ei kuntoutusta, ei taloudellista helpotusta edes kipulääkkeiden ostoon. Olen täysin mitätön. Olin vain tarpeeton työmuurahainen työorganisaatiossa. Ovat varmasti iloisia päästessään minusta eroon.
Minua ei enää tarvita mihinkään. Kukaan ei tarvitse. Oikeastaan mitäväliä sillä enää on edes olenko olemassa? Vakuutusyhtiö olisi ainakin iloinen, kun joku ymmärsi luovuttaa taistelunsa.
Enkä usko,että tälläisestä vammaisesta on iloa enää kenellääkkään muullekkaan. Perhekkin varmasti huutaisi huraa, kun katoaisin. Mikä ilon päivä kaikille.
Olen niin lopen väsynyt taistelemaan oikeuksistani. Oikeudesta kuntoutukseen ja sitä myöden ihmisarvoisempaan elämään, oikeudesta tapaturmapalkkaan ja kunnolliseen toimeentuloon.
Olen kyllästynyt koko eläämääni tämän vamman aiheuttamien lisä kiemuroiden suhteen. Ihan kuin vammasta ei olisi jo tarpeeksi haittaa elämälleni.
Ja juuri nyt ei edes lohduta se tosi asia, etten todellakaan ole ainoa tapaturmaisen aivovamman saanut, joka taistelee oikuksiensa puolesta.
En vaan jaksa enää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti