Väsynyt otus sopeutumisen polulla

Piikkikukka?

Kun vammauduin olin työtehtävissä, palaamassa kotikaupunkiin ambulanssin kyydissä. Ambulanssi joutui liirtoon moottoritiellä, moottoritie nopeudella. Muistan ajatelleeni: "nyt mennään, mutta en tiedä mihin". En tuntenut kuolemanpelkoa, vaikka tiesin, että  tässä ei käy hyvin. Heiluin takana niin kovasti, että nimineulataskustani lensivät kaikki kynät ja hoitotarvikkeet ympäri abulanssin taka-osaa.

                        -Kaikki kävi niin nopeasti!

ja elämäni oli muuttunut.

Vammautumiseni hyväksyntään auttaa tosiaan se uskoni, että elämässä käy niin kuin on tarkoitus käydä. En myöskään ole ihminen, joka jää pitkäksi aikaa murehtimaan tapahtumia.

Edellinen ei kuitenkaan poista sitä tosi asiaa, että minulla on ollut erittäin vaikeaa vammautuneen itseni kanssa.  Kevään ja kesän olen itkenyt enemmän kuin aiemmin.  Tiedän, etten toivu entiselleni enää koskaan, silti haluaisin niin kovasti olla entinen jaksava minäni, tarmokas, aikaan saava, ihminen  joka ei änkytä, joka muistaa asiat, jolla ei ole jatkuvia kipuja jne . Eniten kuitenkin haluaisin olla tarmokas itseni enkä tälläinen väsynyt otus.

Haluaisin mennä töihin!! Voi niin kovasti haluaisin voida vielä olla lastensairaanhoitaja.

Hyväksyminen on vaikeaa. Huomaan, ehkä juuri jonkinlaisen itseinhoni vuoksi, erakoituvani kokoajan enemmän ja enemmän. Koska en koskaan pysty täysin aidolla sydämellä sittenkään sanomaan, että olen täysin hyväksynyt vammautumiseni, voin sanoa, että olen sopeutumisen polulla.

Polkuni on pitkä, mutkikas ja täynnä kiviä ja kanttoja, ylä-ja alamäkiä. Matkallani on lepotaukoja, rankempia vaellusosioita. Polkuni on elämänmakuinen seikkailu, jonka aikana voin kehittää itseäni sellaisena ihmisenä kuin nyt olen.

                     Olisipa asiat yhtä  helppoja kuin ne on kirjoittaa.

Siankärsämö