Ennen vammautumistani matkustaminen oli helppoa, sitä vain lähti matkaan. Nykyään joudun aina miettimäään, että on mahdollisuus nukkua, lääkkeet ihan varmasti mukana ja tressaan valtavasti miten selviän esimerkiksi lähtöselvityksessä. Asioimiset ovat aina sellaista säätöä minulla. oijoi! Tarpeeksi nukkumista on avain hyvinvointiini. En kuitenkaan raaski lomalla nukkua joka päivä 5h päiväunia ja se sitten näkyy käyttäytymisessäni.
Olin Rippilahja matkalla toisen poikani kansssa Turkissa. Koko syksyn minulla on ollut joka päivä ja yö niitä kramppeja, tärinöitä, ja vatkauksia sekä kovia kipuja. Avustajani sanoi, että onneksi toinen poikani on niin rauhallinen ja järkevä. Hyvää matkaseuraa siis:)
Tämä järkevä poikani uitti uuden puhelimensa käyttökelvottomaksi, 4-5 kertaa rahat (oli hauskaa kuivattella niitä rannalla, ensi kerralla otan mukaan muuutaman pyykkipojan) sekä neljästi hotellin ovikortin. Rauhallinen poika, mutta niin äärettömän hajamielinen.
Matkalla varmaan parasta oli tutustuminen perheeseen, jossa oli kaksi erityislasta. Äidin luvalla kirjotan heistä tänne blogiini.Toinen poika oli kehitysvammainen ja toinen poika autistinen. Niin ihanat mukulat, että vieläkin ajattellen heitä usein. Oli opettavaista nähdä, että perhe ei ollut jäännyt surkuttelemaan kahden erityislapsen kanssa vaan elivät ihanan perhekeskeistä elämää. Äiti kertoi, että pojat saavat vaikeuksistaan huolimatta samanlaisen lapsuuden kuin perheen muutkin lapset. Minulla on niin ikävä näitä poikia. Harmi, etteivät asu lähempänä.
Matkan jälkeen olen myös pohtinut miksi lentäminen on minulle niin äärettömän rankkaa? Olin kotiin päästyäni niin väsynyt, että tunsin kuinka sydän hakkasi melkein varpaissa saakka.Väsyneenä otsalohkoni blokkaantuu täysin ja saan hirveitä kontrollin menetyksiä. Esimerkiksi revin ipadista kuoret irti ja paiskasin sen sateeseen kalliolle. Kuka täyspäinen nyt näin tekee? Ei kukaan! Minulla tulee väsyneenä helpposti pimeä hetki, aivovammaraivari jonkun riidan yhteydessä, ja sittten tapahtuu aina jotain idiootttimaista. Koko viikonloppu oli yhtä pimeää väsymystä ja raivoamista.
Todella raskasta perheelle!
Matkustaminen on ihanaa, mutta siitä joutuu aina maksamaan väsymyksellä, eikä se ole sellaista "voi kun väsyttää" olo vaan paljon pahempaa. Elämäni rullaisi tasaisempana eteenpäin, jos vain pysyisin kotona, nukkuisin ja vähän puuhastelisin jotain pientä.
Sellaista elämäni muuuten nykyään oikeastaan onkin. Aina harvakseltaan jotain muuta ja se sitten sekoittaa pääni väsymyksen vuoksi.
Muutama kuva otettuna ennen poikani puhelimen uittoa. Hän oli onneksi kerennyt lähettää kuvia tyttöystävälle, joten jokunen saaatiin muistoksi.
Vielä yksi juttu: lentokoneessa istuin keskipaikalla. Poikani istui ikkunan vieressä ja joku tuntematon käytäväpaikalla. Nukahdin täysin. Olin unessa kramppaillut, tärissyt ja vatkaillut itseäni. Tuntematon mies oli moneen otteeseen katsonut poikaani kysyvästi "etkö aio tehdä mitään". Poika kertoi, että oli vain hymyillyt ja jatkanut kirjansa lukemista. Näin ne lapset tottuvat vaikka mihin, mutta kurjaa vierustoverini kannalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti