Synkeitä ajatuksia

Tässä kirjoitelmassa ei ole tarkoitus syyttää ketään, mutta on pakko kertoa tiettyjä asioita, jotta ymmärtäisitte minun ahdistusta hieman paremmin.

Töpaikkani vakuutusyhtiö lakkasi kaiken korvaamisen, kun onnettomuudesta oli kulunut 6kk. Eli en saa mitään kuntoutusta, en tapaturma palkkaa (vain toimintatonnin kuussa). Vakuutusyhtiön mielestä syy-seuraus ei ole todennäköistä ja vammat ovat ihan normaalia vanhenemista. Paperini ovat vakuutusoikeudessa ja olen ymmärtänyt, että voi mennä vuosia vuosia, ennenkuin sieltä tulee vastaus.

 Ennen kuin vakuutusoikeus vastaa jotain ei kannetta liikennevakuutusta vastaan voi nostaa. Ja taas kuluu vuosia.

Eli ei kuntoutusta, ei taloudellista helpotusta edes kipulääkkeiden ostoon. Olen täysin mitätön. Olin vain tarpeeton työmuurahainen työorganisaatiossa. Ovat varmasti iloisia päästessään minusta eroon.

Minua ei enää tarvita mihinkään. Kukaan ei tarvitse.  Oikeastaan mitäväliä sillä enää on edes olenko olemassa? Vakuutusyhtiö olisi ainakin iloinen, kun joku ymmärsi luovuttaa taistelunsa.

Enkä usko,että  tälläisestä vammaisesta on iloa enää kenellääkkään muullekkaan. Perhekkin varmasti huutaisi huraa, kun katoaisin. Mikä ilon päivä kaikille.

Olen niin lopen väsynyt taistelemaan oikeuksistani. Oikeudesta kuntoutukseen ja sitä myöden ihmisarvoisempaan elämään, oikeudesta tapaturmapalkkaan ja kunnolliseen toimeentuloon.

Olen kyllästynyt koko eläämääni tämän vamman aiheuttamien lisä kiemuroiden suhteen. Ihan kuin vammasta ei olisi jo tarpeeksi haittaa elämälleni.

Ja juuri nyt ei edes lohduta se tosi asia, etten todellakaan ole ainoa tapaturmaisen aivovamman saanut, joka taistelee oikuksiensa puolesta.

En vaan jaksa enää.

Nukkuu, Nukkuu ohi elämänsä

Lupasin eilen, että palaan vielä usein aiheeseen VÄSYMYS! Oire saattaa tehdä minulle seuraavanlaisen päivän:

Menin eilen illalla nukkumaan jo noin 18.00, heräsin aamulla 6.30 söin aamupalan ja totesin olevani aivan liian väsynyt ja menin takaisin nukkumaan. Heräilin siinä 9 maissa uudestaan pää aivan puuroisena väsymyksestä.

Yritin tehdä kotitöitä avustajani kanssa, mutta taisin vain olla väsyneenä tiellä. Sain yhden koneellisen pyykkejä ulos kuivamaan, seuraava koneellinen odottaa edelleen naruille ripustamista. saa odottaa huomiseen. Ja ulkona olevatkin näyttävät kastuvan sateessa.

Menin päiväunille noin 11.00, muistaakseni,  ja heräsi kello 18.00. Muistan tehneeni nuorimmaiselle munakkaan jossain vaiheessa ja käyneeni takaisin nukkumaan.

Nyt menen  suihkuun ja nukkumaan, on nukkumaan menoaika. Kello lähentelee 19.00, jolloin yleensä aina menen nukkumaan.

Itseäkin jännittää millainen päviä on huominen? Olisinpa edes hieman pirteämpi. Se olisi mahtava tunne.

¨

Tsemppaava yökkijä

Kun meillä on vieraita pystyn usein tsemppaamaan muutaman tunnin. Olen siitä tosi iloinen. Eilen meillä oli kesäisiä vieraita  Aivovammaliitosta ja reilun kaksi tuntisen päätteeksi avustajani sanoi:
"olit niin pirteä, ihan kuin ei aivovammaa olisi."

Niin, niin olin.

Vieraiden lähdettyä minua väsytti niin, että oli ihan paha olo! Ja vanha tuttavani yökkörefleksi palasi taas elämään.  Eilen iltana enkä tänään ole kyennyt yhtään mihinkään, en edes tiskikoneen tyhjennnykseen. Olen vain nukkunut ja nuokkunut  pää puuroisena.

Minusta  on ollut aina ihana tavata ihmisiä. Vammautumiseni on aiheuttanut sen, että monen ihmisen kanssa keskustelu, liialliset ärsykkeet ja se pinnistely, että pysyn hereillä ja keskustelussa mukana vie minut aina aivan loppuun.  Jos ei kärsi samasta oireesta kuin minä tai on vammautumaton, voin kertoa, etten edes osaa kirjallisesti ilmaista millainen se olo on. Sitä ei pysty mikään väsymys termi kuvaamaan.

Kerran ollessani kurssikaverini kanssa liikenteessä otin taas pienet tirsat kahvilassa. Ystävä sanoi, että olisi todella mielenkiintoista päästä tuohon sinun tilaan. Hän oli ensimmäinen ihminen, joka konkreettisesti haluaisi ymmärtää miten minä voin.

Ei edes yövuorojen jälkeen väsymys ollut samaa kuin nyt. Tätä väsymys oirettani tulen pohtimaan blogissani monelta kannalta. Niin valtava asia se minun elämässä on.

Koska lapset ovat kärsineet runsaasti vammautumiseni seurauksista on yksi asia, josta en aio luopua. Nimittäin lasten erilaiset juhlat.  Lasten juhlat juhlitaan, minä tsemppaan ja leivon sekä järjestän juhlat, yritän jutella myös vieraiden kanssa. Silloin otan niskaotteen aivovammani oireistosta..

                                       Mutta

Juhlien jälkeen, vieraiden lähdettyä, Mies siivoaa jäljet, minä nukun ja yökin ja nukun ja nukun ja nukun. Joskus  täytyy  nukkua viikko, että päässä tuntuu hieman kirkkaammalta.

Hevosenlantaa... tai sittenkin nokkoslannoitetta

Puutarhani hoitaminen on minulle todellista terapiaa. Teen sitä oman jaksoni mukaan ja lepäilen välillä. Milloin riippukeinussa, tai kiikussa tai tuoleilla.

Olen jo muutaman kesän tehnyt mielettömän hyvää lannoitetta itse. Jos joku puutarhan hoidosta innostunut ei vielä tiedä reseptiä, tässä se tulee:

Kerää astia täyteen pihan ja lähiseudun nokkosia. Ota nokkosta kiinni varresta, niin et polta sormia. Lehdet polttavat, eivät varret.

Täytä  astia vedellä niin, että nokkoset jäävät pinnan alle.

Anna lannoitten muhia muutaman viikon. Laimenna n. 1 suhde 10.neen tai jotain sinne päin...
Haju on kauhea, mutta kukat tykkäävät todella paljon.

Muutama viikko sitten pidin taas lannoitus aamun. Lähitalon pariskunta käveli porttimme ohitse ja huikkasi:
"Tuosta kanatalosta tulee aivan hevosenlannan haju!"

Oli pakko tunnustaa, että haju tulee minun lannoitteestani -ei naapurin kanoista.

Tänään on taas se päivä, kun pihamme lemuaa ja kukat kiittävät!

Väsynyt otus sopeutumisen polulla

Piikkikukka?

Kun vammauduin olin työtehtävissä, palaamassa kotikaupunkiin ambulanssin kyydissä. Ambulanssi joutui liirtoon moottoritiellä, moottoritie nopeudella. Muistan ajatelleeni: "nyt mennään, mutta en tiedä mihin". En tuntenut kuolemanpelkoa, vaikka tiesin, että  tässä ei käy hyvin. Heiluin takana niin kovasti, että nimineulataskustani lensivät kaikki kynät ja hoitotarvikkeet ympäri abulanssin taka-osaa.

                        -Kaikki kävi niin nopeasti!

ja elämäni oli muuttunut.

Vammautumiseni hyväksyntään auttaa tosiaan se uskoni, että elämässä käy niin kuin on tarkoitus käydä. En myöskään ole ihminen, joka jää pitkäksi aikaa murehtimaan tapahtumia.

Edellinen ei kuitenkaan poista sitä tosi asiaa, että minulla on ollut erittäin vaikeaa vammautuneen itseni kanssa.  Kevään ja kesän olen itkenyt enemmän kuin aiemmin.  Tiedän, etten toivu entiselleni enää koskaan, silti haluaisin niin kovasti olla entinen jaksava minäni, tarmokas, aikaan saava, ihminen  joka ei änkytä, joka muistaa asiat, jolla ei ole jatkuvia kipuja jne . Eniten kuitenkin haluaisin olla tarmokas itseni enkä tälläinen väsynyt otus.

Haluaisin mennä töihin!! Voi niin kovasti haluaisin voida vielä olla lastensairaanhoitaja.

Hyväksyminen on vaikeaa. Huomaan, ehkä juuri jonkinlaisen itseinhoni vuoksi, erakoituvani kokoajan enemmän ja enemmän. Koska en koskaan pysty täysin aidolla sydämellä sittenkään sanomaan, että olen täysin hyväksynyt vammautumiseni, voin sanoa, että olen sopeutumisen polulla.

Polkuni on pitkä, mutkikas ja täynnä kiviä ja kanttoja, ylä-ja alamäkiä. Matkallani on lepotaukoja, rankempia vaellusosioita. Polkuni on elämänmakuinen seikkailu, jonka aikana voin kehittää itseäni sellaisena ihmisenä kuin nyt olen.

                     Olisipa asiat yhtä  helppoja kuin ne on kirjoittaa.

Siankärsämö

Tuliaisia Turkista

Koska juttu on niin liejuinen, päätin laittaa herkkiä valkoisia kuvia!

Angervo pihaltamme

 Kotiuduttuamme Turkista neljä perheemme jäsentä sairastui ripuliin. Kaksi oli todella kurjassa kunnossa. Ensimmäinen poikani ja minä  olemme selvinneet vähemmällä. Miehen ripuloitua viitisen päivää hän meni lääkäriin. Samoin toinen poikani, koska  tarvitsi työhönsä lääkärintodistuksen.

Saippuakukka, pihamme vanhaa kantaa

Eilen saimme tietää, mitä Miehen näyte kertoi -jotain salmonellaa! Kummallisinta on minusta se, ettei lääkäri voinut kirjoittaa koko perheelle antibiottia, vain miehelle, joka oli hänen potilas. Onneksi meidän ihana pediatrimme kirjoitti lapsille ja minulle saman antibiotin.

Minulla on edelleen kovia raajakipuja. Syön panacodia, rasiassa lukee "ei jatkuvaan käyttöön" . Minä syön sitä joka yö jo kolmatta viikkoa. Minulla on ollut kipulääkkeet jatkuvassa käytössä jo yli kolme vuotta, ja panacod aina välillä tauolla. Joten eihän se ole jatkuvassa käytössä...eihän?

Kipuni ovat olleet Kesäkuusta saakka taas hirveitä ja Turkin jälkeen kivut ovat tuplaantuneet. En oikein tiedä mitä tehdä?  Järkyttävät raajakivut ja ripuli!

-Onko elämä nyt ihan reilua?
Varsin tapahtumarikasta elämäni ainakin on, ja  nautin siitä. Kaikesta huolimatta. Uskokaa pois!

Rakastan liljoja!

Uuden oppimista

kukkien tekemistä

Onnettomuuden jälkeen en pystynyt tekemään mitään käsitöitä, koska varsinkin kutominen aiheutti minulle yökkörefleksiä. Olin tosi surullinen, että rakastamani käsityö harrastuskin meni onnettomuudessa minulta pois.  2 1/2 vuotta onnettomuudesta -ja jihuu pystyin taas kutomaan. Taukoja pitää pitää, muttta on niin mahtavaa, että voin kutoa. Koska surin ja murehdin asiaa yli kaksi vuotta osaan arvostaa sukan kutomista aivan eritavalla! Kädet eivät syyhyä enää vieroitusoireista.

Miksi elämässä pitää usein menettää jotain ymmärtääkseen asian arvon? Vai pidinkö elämäni oravanpyörässä monia asioita liian itsestään selvänä?

 Keväällä avustajani opetti minut virkkaamaan. Olen jo kauan haaveillut, että osaisin virkata. Aluksi pidin lankaa ja virkkuukoukkua kuin kudinta ja puikkoja. Avustajani joutui sananmukaisesti kädestä pitäen opettamaan minulle miten virkkaaminen tapahtuu.

Ja minä opin! Minä tosiaan opin virkkaamaan. En oikin edes tiedä miten ilmaisisin sanoin sen suunnattaman ilon mitä koin oppiessani oikeasti uutta. Jotain mitä pidin mahdottomana itselleni.

Tiedän aivovamman saaneen, joka kävi viikottain kahdesti saman asian luennolla, ja lopuksi suoritti kiitettävästi kokeen. Muistan hänen ilon, että hitaasti, mutta varmasti uuden oppiminen on vielä mahdollista.

Minäkin olen virkannut  peittooni jo melkein 160 palaa. Toistoa, toistoa ja vielä kerran toistoa. Nyt varmasti osaan virkata. Ja osaan iloita kaikesta uuudesta, jonka opin. Päivistä, kun jaksan tehdä enemmän. Ei se niin itsestäään selvä enää minulle ole.

Usein mietin , jouduinko onnettomuteen, vammauduinko siksi, että oppisin paremmin ymmärtämään elämän pientenkin asioiden arvon ja ilon?